Nukun puolitutun ihmisen sohvalla ja käytänä hänen tietokonettaan. Hän hymyilee ja hössöttää ja tarjoaa ruokaa, aina lisää ruokaa. Hän on minun äitini äiti. En silti tiedä. Pidän tästä kaupungista. Niinkuin kaikki muutkin kaupungit, se on kamalan kaunis kesäisin. Tiedän olevani lähellä niitä joita on ollut ikävä, lähempänä kuin pitkään aikaan. Enkä uskalla edes kertoa olevani. En osaa enää olla ihmisten kanssa. Ja eivät he haluaisi minua tavata, kuitenkaan. Eivät ehtisi. Enkä minä jaksaisi. Käännän kylkeä kun äiti kysyy, olenko jo sopinut jotain niiden lasten kanssa, niiden joita on ollut ikävä. Ripustan sulkia korviini ja piiloudun liian isojen aurinkolasien taakse, kävelen päämäärättömästi ympäriinsä. Tässä tuntemattomassa kaupungissa minä olen syntynyt. Suostuin lähtemään tänään huvipuistoon, se tuntui lapsuudelta ja oli oikein ihastuttavaa. Pitäisi olla kotona, vastaanotetuissa tekstiviesteissä on liikaa surullisia hymiöitä ja rivienväleihin piilotettuja avunpyyntöjä. Toisaalta en osaisi auttaa, katsoa silmiin ja kuunnella ja sanoa niitä asioita joita kuuluu sanoa. En osaa enää olla ihmisten kanssa.
