timanttipölysadetta

Minä tahdon lähteä pois.
Ladakh, Jammu ja Kashmir, Siperia, Huippuvuoret.
Jonnekin missä on kylmää ja aavaa ja vuoria ja lunta, sellaiseen paikkaan jossa sataa vain timanttipölysadetta ja hengittäminenkin sattuu. Mahdollisimman kauas, mahdollisimman pois. Niin ettei kukaan voi tai jaksa seurata ja että junamatka kestää liian monta päivää.
Haluaisin myös nähdä meren.

Kävin eilen Sairaalassa. Dermatologilla vaan ja onneksi ikkunat olivat auki mutta vessassa haisi niin paljon Sairaalalta että olisin halunnut itkeä tai oksentaa en edes tiedä miksi mutta en itkenyt enkä oksentanut en ole moneen viikkon vaikka niin paljon tuntuukin siltä.
Jäin kotiinkin tänään, että ehtisin kirjoittaa esseitä, siivota, levätä, itkeskellä ja vaikka sitten oksentaakin mutta en tietenkään tehnyt mitään. Edes vienyt roskia. Edes ulkoiluttanut koiraa. Edes käynyt suihkussa.

Haluaisin vain mahdollisimman kauas kaikesta, itsestäni.

wednesday's child is full of woe

en oikein tiedä
kuinka olla olemassa
hymyillä oikeissa kohdissa
ja





mutta silti toivon niin paljon että olisin yksin etten olisi yksin että voisin kuolla etten kuolisi etten haluaisi että haluaisin

ja oikeasti, ettei kenenkään tarvitsisi olla huolissaan
ja että pystyisin pitämään lupaukseni

olla ajattelematta ja ajatella

mutta sitä ennen täytyy kouristella ja puristaa kynsiä kämmeniin ja hampaita toisiinsa ja silmiä kiinni ja ajatella salaa ukkosta ja lumivyöryjä, katastrofeja ja onnettomuuksia

so blue

muistaminen on välillä hankalaa,
kun hengitys loppuu ja liikkeet hidastuvat veden alla

toisinaan kuitenkin kaikki on kuin
ja räjähdyksen voima ei riitä tuhoamaan
veden alla

siksi ehkä joskus hukun
kylpyammeeseen tai suihkuun tai muualle,
veden alle

en ikinä muista että aina unohdan

totalitaarinen diktatuuri ja ikuinen toisinajattelu
aiheuttaa välillä vaikeuksia elämässä
mutta täytyy muistaa, että täytyy aina muistaa
lupaukset ja muut tärkeät asiat
ja kaikki säännöt
koreografiat ja väistöliikkeet
ovien lukitseminen, lukitsematta jättäminen
keraamisen veitsen ajattelu ja muut ajatusrikokset
ja niitä seuraavat rangaistukset ja se ettei rangaistuksia ole
onneksi ilma on puhdasta ja valkoista ja sattuu keuhkoissa niin kauan kuin pystyy muistamaan
ne tärkeät asiat joiden avulla pysyy hengissä
säännöt ja koreografiat ja terapeutin puhelinnumeron
kunhan vaan muistaa laittaa oven lukkoon joka yö ja katsoa tien molemmille puolille ja sängyn alle
herätä joka aamu ja hengittää sisäänulossisäänulossisäänulossisäänulos



Joseba Escubi

happy new fear

olen ollut aika kauan poissa
asiat ovat muuttuneet vai ovatko sittenkään
enemmän unta ja vähemmän harhoja tai ehkä

olen vielä yhtä huono kaikessa
ihmisyydessä
taivaaseen menemisessä

valeriana forte on kauniita kuvia ja sairaita kuvia ja outoja kuvia ja houreisia kuvia ja ihania kuvia,
kannattaa miettiä miltä näyttää sen ihmisen pään sisällä joka itse on

ja sinä, jolla on pisamia ja kaunis käsiala ja ilotulituksia synytmäpäivänä, en ole unohtanut sinua, vieläkään


aion vielä kirjoittaa
ja oppia elämään






jos jaksan

ॐ

intia on suuri maa suuri ja surullinen
minä olen sekaisin ja surullinen
kotona
onnellinen
poissa


anteeksi hiljaisuus
anteeksi kamalat ajatukset
anteeksi etten osaa auttaa

olen kaukana poissa lähellä jotain pelottavaa ja kaunista ja rauhallista

ja pää lähtee irti korvataan se norsun hathi päällä se tuo onnea muistakaa!

yli 50 kuollutta

Nukun puolitutun ihmisen sohvalla ja käytänä hänen tietokonettaan. Hän hymyilee ja hössöttää ja tarjoaa ruokaa, aina lisää ruokaa. Hän on minun äitini äiti. En silti tiedä. Pidän tästä kaupungista. Niinkuin kaikki muutkin kaupungit, se on kamalan kaunis kesäisin. Tiedän olevani lähellä niitä joita on ollut ikävä, lähempänä kuin pitkään aikaan. Enkä uskalla edes kertoa olevani. En osaa enää olla ihmisten kanssa. Ja eivät he haluaisi minua tavata, kuitenkaan. Eivät ehtisi. Enkä minä jaksaisi. Käännän kylkeä kun äiti kysyy, olenko jo sopinut jotain niiden lasten kanssa, niiden joita on ollut ikävä. Ripustan sulkia korviini ja piiloudun liian isojen aurinkolasien taakse, kävelen päämäärättömästi ympäriinsä. Tässä tuntemattomassa kaupungissa minä olen syntynyt. Suostuin lähtemään tänään huvipuistoon, se tuntui lapsuudelta ja oli oikein ihastuttavaa. Pitäisi olla kotona, vastaanotetuissa tekstiviesteissä on liikaa surullisia hymiöitä ja rivienväleihin piilotettuja avunpyyntöjä. Toisaalta en osaisi auttaa, katsoa silmiin ja kuunnella ja sanoa niitä asioita joita kuuluu sanoa. En osaa enää olla ihmisten kanssa.